torstai 30. maaliskuuta 2017

Voimajuomaa ja hurskastelua?

Tämä se on teeskentelyä pahimmasta päästä... T: Alkon hallintoneuvosto

"Alkoholin glorifiointi jalona aineena, jota juodaan virallisesti muka vain maun takia, on mielestäni hurskastelua."

Näin meille laskettelee Alkon hallintoneuvoston puheenjohtaja, hallituspuolue Perussuomalaisten edustaja Vesa-Matti Saarakkala EHYTin äänikanavassa. Nyt puhutaan voimajuomasta ja hurskastelusta Alkon äänellä.

Alkon hallintoneuvoston puheenjohtajan mielestä alkoholituotteiden pääasiallisen käytön itseisarvo on pelkkä alkoholin käyttö – pöntön sekoittaminen, ”voimajuoman” tankkaaminen, suoranainen juopottelu. Vähintäänkin erikoinen näkökulma, joka saa miettimään, onko vastuullista alkoholipolitiikkaa mielestään tekevän valtionyrityksen hallinto oikea paikka tällaiselle ajattelulle. On myös erikoista, että raittiusintoinen EHYT antaa palstatilaa näin kieroutuneesti alkoholiin suhtautuvalle politiikalle. Ehkä tavoitteet pyhittävät keinot?

Näkökanta on sama, kuin energia-asioista päättävät tahot haikailisivat hiilivoiman perään tuomiten uusiutavat energianlähteet ja energiatekniikan kehittämisen resurssien haaskaukseksi. Voimavirtaa fossiileista! Aurinkovoima oli 60-luvullakin täys lapanen...

"Minusta alkoholin nauttimisen lähtökohta on pääosin se, että halutaan päästä kokemaan asioita ja todellisuutta erilaisesta tulokulmasta kuin mitä ne ovat ilman alkoholia. Alkoholi koetaan siis eräänlaisena ”voimajuomana”, joka voimaannuttaa nauttijansa asennoitumaan tavallisesta poikkeavalla tavalla."

Pitäisikö vihdoin kertoa kuluttajien makutottumuksia haastaville, puhtaista kotimaisista raaka-aineista makutaidetta tekeville pienpanimoille, ettei tuo vaiva kannata. Tehkää tuplapukkia, kaatakaa voimajuomaa koneeseen, kaikki muu on hurskastelua! Tastingit, ruokaparitukset ja oluttyylien laaja kirjo ovat pelkkää silmän lumetta. On se kumma, että jotkut vielä maksavat itsensä kipeiksi kalliilla pienpanimoerikoisuuksilla ryyppäämisen ilosta. Tyhmiäkin vielä siis ovat...

"Minusta alkoholin käytön normalisoinnilla eri yhteyksissä ei tulla saamaan hyvää tulosta. Kyllä positiiviset tulokset olisivat meillä vuosikymmeniä sitten tapahtuneiden keskikaljan vapauttamisen ja myöhemmin tapahtuneen siidereiden vapauttamisen jälkeen jo nähtävillä."

Keskiolutlaki astui voimaan vuonna 1969. Suomi oli yksi maailman viimeisiä näin kiihkeästi keskioluen myyntiä säännöstelleistä valtioista. Viinakortista luovuttiin vuotta myöhemmin, mutta olut kampesi Suomen vihdoin pois vodkavyöhykkeeltä.

Keskioluen myynnin vapauttamista edelsi olut- ja juomakulttuurillisesti hyvin synkkä ajanjakso, jonka aikana kieltolaki ensin kuivatti vireän olutkulttuurin ja Alko-johtoinen säännöstely jatkoi ankean oluttarjonnan linjaa vuosikymmenien ajan. Näitä valuvikoja korjaamme tänä päivänä monipuolista makukulttuuria suosivalla suuntauksella. Tässä tiivistys ajankuvasta:
Vuodesta 1932 lähtien Alko saneli panimoiden raaka-aineet, valmistusmenetelmät, kustannukset, investoinnit, markkinoinnin, myynnin ja loppuhinnan eikä panimoille maksettu korvaus keskihinnan mukaan varsinaiseen tuotekehittelyyn kannustanut. Oluen valmistukseen ei kannattanut panostaa rahallisesti yhtään enempää kuin oli pakollista. Alko myös säänteli tiukasti sitä, mitä panimot ylipäänsä saivat valmistaa. Panimot valmistivat pääsääntöisesti paria tuotetta ja uuden tuomiseksi markkinoille tuli vanhan valmistus lopettaa. Valikoiman laajuudella ja tarjonnalla ei juhlittu.
Ei siis liene ihme, että keskiolutlain jälkeinenkin maailma tarjosi suomalaisille ohuen kirjon vaaleaa teollisuuslageria. Eräänlaista normalisoitumista toki tapahtui, kun bulkkilager vakioitui oluen määritelmäksi, mutta kaukana nuo ajat ja tavat ovat tämän päivän tunnelmista. Monimuotoisuus on vasta EU:n ja pienpanimoiden myötä alkanut elpymään. Laadukkaat raaka-aineet, makukirjon kehittäminen ja osaava yhdistely nostaa päätään ja valtaa alaa juomatottumuksista. Bulkkilagerin harmaan sävyisestä dominanssista oli turha yrittää suurta kulttuuria rakentaa, sen aika on nyt.

Juoman arvostus ja tabun normalisoituminen on uusi peikko?


Nykyaikaisen normalisoinnin kammoksuminen on mielenkiintoinen näkökanta. Vuosikymmenet meille on kerrottu, ettei homma toimi, koska meiltä puuttuu italiailainen maistelu- ja ruokakulttuuri. Kun sitä vihdoin alkaa löytymään, on se yht’äkkiä saatanasta. Ettekö te tajua, että alkoholi on ryypättäväksi, ei maisteltavaksi? Tolvanat!

Samaa normalisoitumisen kauhutarinaa kerrottiin aiemmin THL:n blogissa, jossa Christoffer Tigerstedt kummeksuu ”alkoholin ympärille rakennettuja” tilanteita, kuten viikonloppuruokailua tai saunomista – jotkut kehtaavat parittaa jopa arkiruokansa viinilasillisen kanssa. Keinotekoista! Lopettakaa heti! Nautiskelu ja juoman arvostus ei enää olekaan hyväksytty ja tavoiteltava tila. Ehkä meille kohta kerrotaan uusi, tavoiteltavampi suunta.

Tuttua raittiuslobbausta


Saarakkalan lausunto on toki sitä tuttua ehytläistä, raittiusideologialle ja kieltopainotteisen ilmapiirin pohjalle olemassaolonsa rakentavien tahojen tehokkaasti lobbaamaa huttua. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Se kuitenkin pistää miettimään, että millaista kulttuurin muutosta nämä tahot loppujen lopuksi haikailevat? Jos laatuoluen tai viinin maistelu ja parittaminen hyvän aterian tai muutoin soveliaan tilanteen kanssa ei ole hyväksyttävää "normalisointia", niin mikä sitten?

Teksti on kokonaisuutena selkeää jatkumoa suomalaisen viinapirun myytin ylläpidolle, aiheelle, jolla kansaa on aktiivisesti lobattu maan rajojen ulkopuolellakin. Myyttejä on pidettävä yllä vaikka väkisin. Se, että onko Alkon hallintoneuvosto sille oikea paikka, on oikeastaan aika kutkuttava kysymys. Ehkä on, ehkä ei... Jos monopoli on tullut jäädäkseen, pitäisi sen roolin olla aktiivisemmin kehittävä, kuin taannuttava. Ihan ylintä tahoa myöten.

Syy tuskin on tyystin Saarakkalan. Nuorehko poliitikko lienee ollut kovassa kasteessa aatetovereiden puolelta, se ei ole uraa luovalle poliitikolle helppo paikka.

Hiisi x Donut Island Dieter

 Hiisi x Donut Island Dieter

Viime viikolla valikoituihin kauppoihin iskeytyi kiertolaisleipom…panimo Donut Islandin ensimmäinen kauppavahvuinen olut. HIISIllä keitelty rasberry berliner weisse Dieter löytyikin sopivasti omasta lähimarketista ja lähti mielenkiinnolla matkaan. Erityiskiitosta hyvin hyllystä erottuvan etiketin puolesta, joka muutoinkin näyttää aika hemmetin siistiltä.

Itse olut 4,2-prosenttinen, vadelmamehulla maustettu berliner weisse. Nämä berliiniläiset ovat itselle se ehkä vähiten maistuvin hapanolutsuunta, vaikka vaalean raikkaassa muodossa hyvin uppoaakin. Vadelmamaustettu, ruusunpunainen hapanliemi oli siis tietoiseen uhkaan tutustumista. Ja hyvinhän se toimi ja uponnee tyylistä enemmän pitävälle minuakin paremmin.

 Hiisi x Donut Island Dieter
Mehumaisen punainen, vaaleaa vaahtoa nostava olut. Hauska. Tuoksu on melko mieto, mutta selkeälinjainen. Maitohappobakteerin jälki näkyy tai pikemminkin tuoksuu selvästi, mutta myös vadelmaa on annosteltu mukaan runsaanpuoleisesti. Happamuutta on sopuisasti, vadelmaa kaikuu kirpeä tuoreus mutta myös mehumaisempaa makeuttakin on matkassa.

Maku on tuoksua napakampi, runsaampi ja myös vadelmaisempi. Vadelman koko makukirjo tuoreesta kirpeydestä hillomaisempaan makeuteen piirtyy vasten hapanta berliinertaustaa. Terävät, pienikuplaiset hiilihapot takertuvat kitalakeen marjaisan happamuuden kanssa ja mehukas jälkimaku kantaa pitkälle. Happamuus ei kattavuudestaan ole mahdottoman voimakasta ja kokonaisuus onkin yllättävän rungokas, tasapainoinen ja keskirunsas. 

Punertavan marjainen berliiner ei ole kevytsourien raikkaimmasta päästä, mikä itsellä usein tökkii. Dieter ei ole tunkkainen, mutta punamarjaisuudessa on kuitenkin jotain ”raskautta”. Ei siis lähtökohdiltaan omaan makuhermoon osuvin, mutta parin pullon ostopäätös ei silti kaduta.

Tuomio: Aidon vadelmainen Berliner Weisse munkkikiertolaiselta.

Pisteet: 30/50

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Sonnisaari Humalaja

Sonnisaari Humalaja
  • Tyyli: India Pale Ale
  • Alk.%: 6,7
  • Panimo: Sonnisaari, Oulu, Suomi

Sainhan sitä minäkin, Sonnisaaren kehuttua Humalajaa nimittäin. Ensimmäinen Alkoon saapunut erä myytiin loppuun ennen kuin huomasinkaan, mutta saalistin pari pulloa verkkopalvelun kautta toisen satsin tullessa tilattavaksi. Rempseästi humaloitu olut on saanut runsaita kehuja oluthörhöjen suunnalta, joskin sen tyylimääritelmästä on käyty jonkin verran keskustelua.
”Onks se ny westcoustii vai nyyinkländii eli vermonttii?”
Paha sanoa, omat kokemukset hedelmäsmoothiemaisista Vermont IPOista kun rajoittuvat göteborgilaisen Stigbergetsin mainioon GBG Beer Weekiin - eli "osaamisen" pohjana on ruotsalainen New England IPA, hauskaa. Siihen verraten Humalaja on suoraviivaisempi, huomattavasti katkerampi, vähemmän utuinen ja tuntumaltaankin tavallisemman ipamainen. Oululaiset ovat toki tietoisesti vääntäneet katkeronsa kaakkoon, mutta eroja vaikuttaisi olevan muutoinkin. Eipä tällä lopulta ole väliä ja kuten todettua, paha sanoa mikä on homman nimi kun kohuttu Vermont/NEIPA –tyyli on itsellenikin varsin kokematon. Pirun hyvä IPA Humalaja joka tapauksessa on.

Humalajan runko rakentuu Pale Ale-, Pils- ja Carapilsmaltaiden lisäksi vehnän ja kaurahiutaleiden varaan. Humalointi on hoidettu toimivasti Azaccaa, Amarilloa, Citraa ja Mosaicia käyttäen ja kieltämättä koossa on viime vuoden (ja miksei tämänkin) parhaan kotimaisen IPAn titteliin oikeuttava kokonaisuus. Hanastahan tätä vielä haluaisi päästä maistelemaan, mutta onneksi pullotavaraakin tuli hommattua yhtä kappaletta enemmän.
Vermont on utuisen keltaista humalanektaria. Mehuisen raikasta hedelmäisyyttä komppaa sonnisaareleiseen tapaan tiukan katkeroinen takapotku. Vehnämallas ja kaurahiutaleet tukevoittavat suutuntumaa, parantavat vaahtoa ja niiden synnyttämä utuinen ulkonäkö korostaa humaloinnin hedelmämehumaisia piirteitä.
Sonnisaari Humalaja
Vaalea, ei kovin samea vaan utuista näkyä lähentelevä olut muutamilla hiutaleilla ja kohtalaisella vaahtokerroksella varustettuna. Tuoksu on aikas napakka. Terävää, hyvällä tapaa kovaa greippisyyttä löytyy runsaasti vaaleaa ja hillittyä taustaa vasten maalattuna. Muut palapelin palaset ovatkin huomattavasti pienempää kokoluokkaa trooppisen, sinällään mehukkaan hedelmätirauksen soljuessa hieman vaimennettuna taustalla. Äkkiseltään tämä vaikuttaa aika suoraviivaisesta ja voimakkaalta greippi-IPA iloittelulta, ananas-mangomaisen mehukeiton löytyessä vasta pienen etsiskelyn jälkeen. Hyvältä kuitenkin vaikuttaa.

Maku vie peliä vielä asteen ronskimmin greippipuutarhojen äärelle ja matkaan mahtuu myös eloisampaa sitrusmaista pirskahtelua. Lopetus on hyvin rapea greippisen purennan aloittaessa nousunsa jo hyvissä ajoin, oluen vasta kaatuessa kielen päälle. Tausta henkii kepeää, joskin aukotonta vaaleutta aivan alkupäähän painottuvalla, vaalean trooppisella hedelmäsmoothien silauksella tehostettuna. Lopputulema on tuoksun tapaan mukavan suoraviivainen, hyvin tarraava ja fressi IPAelämys kotimaisen lajitarjonnan kirkkaasta kärjestä. Stigbergetsin GBG:n kaltaista New Englandia ei juuri tarjolla ole rehdinpuoleisen itärannikon paukuttaessa vakuuttavalla tehokkuudella teesejään. Laatu on priimaa eikä humalahurmos pääse tökkimään. Tuoretta menoa.

Tuomio: Napakan greippinen laatu-IPA Oulusta.

Pisteet: 39/50