Hallelujat raikaa
pitkin rahapelivaroin rakennetun temppelin käytäviä. Hurmoksellinen
raittiusmessu on juuri päättynyt ja on enää tuttavallisten selkääntaputteluiden
ja yhteisen hymistelyn aika. Viinapiru on salista karkotettu ja huolta kansasta
taas kannettu - rahvas kun ei omaa parastaan ymmärrä. Vanhat, jo vuosikymmeniä totuuksina toistetut sananparret ovat täyttäneet tämänkin istunnon ohjelman ja miksi niitä
muuttamaan, kun oman väen päät reagoivat kerta toisensa jälkeen hyväksyvällä
nyökyttelyllä. ”Näin ne asiat koetaan”.
Onhan koolla olevien sunnuntaikerhojen olemassaolokin rakennettu levitettyjen
uhkakuvien, kauhistelun ja päivittelyn varaan, eikä tuota pohjaa sovi uusilla
näkemyksillä lähteä horjuttamaan. Siinähän menisi pahimmillaan erään
viinamonopoliyhtiön turvallinen hallituspaikkakin. Keneltä kansa paholaisen
nektarin sitten ostaisi? Ei kuulosta kovinkaan vastuulliselta.
”Suomalainen
geeniperimä on poikkeuksellinen, eikä se mikä muualla toimii ikinä toimisi
meillä. Olemmehan pitkäjänteisellä työllä ajaneet alas aikanaan rikkaan
kulttuurimme. Sadan vuoden taannutuksen tuloksilla ei tuhatvuotisesta
italialaiskulttuurista kannata haaveilla. Herran nuhteessa on katajaisen kansan
parempi elää. Yhtykäämme siis virteen, jota jo vuosikymmenet on veisattu. Viina
on pirun keksintö ja viinapiru meidän – alkoholi on turmion tiennäyttäjä. Se on
paholainen, joka katoaa vain piilottamalla. Se on piru, jonka edessä syntinen
liha on heikko.”
Että tämmöistä. Kun jotain tarpeeksi pitkään toistetaan,
tuppaa se jossain vaiheessa todeksi muuttumaan?
Raittiusmessu ei kuitenkaan ole oikea tapahtuma, mikä ei
kuitenkaan tarkoita etteikö kuvatunlaista tilaisuutta sinällään voisi olla
olemassakin. Kun nyt leikkiin lähdettiin, niin ajatellaan sen ilmentävän tiukassa kytevän, kotimaisen alkoholikeskustelun yhtä
äärilaitaa. Vanha, miljoonatuin soimassa pidetty levy päivittyy verkkaisesti,
mutta soi katkeamatta, tuntuen jo eräänlaiselta universaalilta vakiolta, jota
lainatessaan ei lehtimieskään vaivaudu enää tarkemmin kaivelemaan,
kyseenalaistamaan saati lähteitä tarkastamaan. Se on kuin kirja, jota siteerataan
puolihuolimattomasti tiukan paikan tullen, ilman pelkoa että kukaan sen
sisältöä tarkemmin tavaisi – onhan tarut geeniperimästä, barbaarikansasta ja
viinapirusta juurrutettu kuuntelijoihin syvälle. Ja kun tuo kirjakin on ideologiapäissään
jo kauan sitten kirjoitettu, on sen pakko olla tosi. Eihän maailma mihinkään
ole muuttunut, eihän? Töppöhörö, liirumlaa. Siltä se usein kuulostaa…
Töppöhöröilyä on aistittavissa julkisessa keskustelussa
paljonkin. Vastakkain on yleensä kaksi puolta: sääntelyyn tiukennuksia ajavat ja kohti eurooppalaista normaalitilaa kaipaavat. Aina
välillä menee kuppi nurin ja silloin valveutuneita kuluttajia, maailmaakin
siinä sivussa nähneitä kansalaisia syytetään vapauksia ajavan uutisoinnin
masinoimisesta, poljentaan jalkaa tyyliin ”ei
toimi meillä” ja tivataan, miksi oluessa pitäisi olla makua. Parhaimmillaan
otetaan hassun hauskaksi tehokeinoksi kuvitteellinen tarina, jonka päähenkilö
sattuu olemaan yksinäinen, syrjäytynyt mies, jolla on elämä lähtenyt alamäkeen
työpaikan ja vaimon myötä. Juopoksi haukutaan, esimerkkinä käytetään eikä
piitata syistä, miksi Jeppe on pulloonsa tässä tilanteessa tarttunut.
Alatyylisyys ilmenee myös tuhahteluna, aliarvioimisena ja uudet näkemykset
tyrmäävänä asenteellisuutena. Entä meidän entistä tolkummat nuoret tai
EU-keskiarvoa alhaisempi kokonaiskulutus?
Mikä alkoholikeskustelussa sitten kuumentaa tunteita? Ovatko
ne vuosittain jaettavat miljoonatuet ja sisäpiirin suojatyöpaikkojen
ylläpitäminen? Onko kyse päätösvaltaisen yksilön ylemmyydestä: kun en minä,
niin miksi sitten sinäkään? Ulkoapäin tarkasteltuna suomalainen
alkoholikeskustelu vaikuttaa vitsiltä, jota muualla seurataan hämmentyneen
säälivinä. En tosin usko että: ”keskustelevatko
he oikeasti kaupoissa myytävien tuotteiden rajan nostamisesta 0,8-prosentilla?”
on kovinkaan yleinen smalltalk-aihe ranskalaisen kulmakioskin viinihyllyjen
edessä. Rajat ovat auki ja katseen kääntäminen kohti yhtenäistä
Eurooppaa saattaa herättää kysymyksen: onko sääntelymme lähtenyt käsistä jo
aikapäiviä sitten?
Alkoholikeskustelua leimaa usein mustavalkoisuus. Asiat ovat
joka-tai. Esimerkiksi makuun ja laatuun nojaavien pienpanimoiden luomat
mahdollisuudet tervehtyvän kulttuurin ohjaamisessa usein unohdetaan ja oluet,
viinit, siiderit sekä muut elämykset niputetaan tarkoituksella pahantahtoisten
sanojen alkoholi tai viina alaisuuteen. "Alkoholiahan tässä vain juomassa ollaan. Ei siinä mitään koettavaa tai maisteltavaa tulisi nähdä". Somemaailman
pikkunäppäristä hassutteluista ja nokkelista oivalluksista paistaa yhtä aikaa
läpi kansan huvittuneisuus ja turhautuneisuus. Tyhmään kysymykseen tarjotaan
yleensä tyhmä vastaus ja kuluttajan mitta alkaa olla täysi. Me olemme käyneet
aidan takana, tiedämme kuinka sivistynyt Eurooppa toimii. Kiikkulaudan
heiluriliike halutaan seisauttaa, tarjota ihmisille aitoja vaihtoehtoja ja
tietoa, toisin sanoen tasapainottaa alkoholikulttuurin kehitystä jatkuvan
veivaamisen ja valikoiman yksipuolistamisella pelottelemisen sijaan.
Parempi alkoholikulttuuri lienee molempien äärilaitojen
tavoitetila. Tavoissa, joilla haluttuun määränpäähän halutaan suunnistaa, on
eroja. Kuuntelemalla ja toisten mielipiteitä kunnioittamalla, uusia tuulia
haistelemalla suomalaisessakin alkoholipolitiikassa voidaan päästä ns. kuiville
menneiden aikojen erehdyksistä. Edistysaskelia on jo havaittavissa, näitä
askelia pitäisi kieltojen sijaan tukea.
---
Taustaa: kyseessä on hieman kieli poskessa kirjoitettu, ehkä
totuuden siementäkin sisällään pitävä tarina, joka sijoittuu nykypäivään. Sen innoittajana
toimii EHYT ry:n sivuilla 6.10.2016 julkaistu Asiallista keskustelua alkoholista vai töppöhöröilyä? –kirjoitus.
Siinä sanomaa on tehostettu ottamalla vapautta vaatiman malliksi jääräpäinen, huonokäytöksinen
ja elämän potkima, mitä ilmeisimmen suurten (ns. kosteiden) ikäluokkien
edustaja.
Punainen flanellipaita
olisi sopinut myös hieman nykyaikaisemmalle, parrakkaalle punavuorelaisnuorukaiselle,
joka ystäviensä kanssa tutustuu avoimesti maailman makuihin ja gastronian
saloihin keskustellen kokemuksistaan kanssatovereiden seurassa,
olutravintolassa tuoretta lähiluomu-IPAa nauttien ja seuraavaa kotimaan
panimovierailua suunnitellen. Tai jotain, riippuu minkä kuvan milloinkin haluaa
antaa…
Töppöhöröily elää ja
voi hyvin, se tuntuu olevan yleisesti käytetty tehokeino.
Terveisin,
Olutkellarin töppöhörö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti